pidän huolta itsestäni valinnat

Ehkä sinäkin olet joskus kohdannut kipeänä töissä sinnittelevän työtoverin?

05/10/2018

Köhää, niiskutusta ja tauolla raportoituja kuvauksia huimauksesta. Pitkittynyttä flunssaa, joka ei kuulemma tunnu kipeytenä, mutta näkyy ja kuuluu kumminkin. Kolotusta ja vilunväreitä. Juuri nyt syksyn viilennyttyä erilaiset flunssat kiertävät niin työpaikoilla kuin kodeissa, ja itse kukin joutuu suurella todennäköisyydellä tautien kanssa kosketuksiin. Monen tulee tehdä valinta, jääkö kotiin vai meneekö kuitenkin töihin, ja loput puolestaan valitsevat, miten suhtautuvat tauteja poteviin tovereihin.

On selviä tapauksia, joista kertovat esimerkiksi kuume tai oksennusämpäri, ja sitten paljon epäselvempiä pohdinnan paikkoja – kun oireet tuntuvat juuri ja juuri. Usein flunssassa arvio työkykyisyydestä jää työntekijälle itselleen: jos kokee jaksavansa, voi mennä töihin. Harvoin kuitenkaan arvioimme tilannetta vain sen perusteella, jaksanko tai onko oloni kohtuullisen virkeä ja oireeton. Entä riittääkö kotiin lähdön syyksi pelkkä tunne, että olen tulossa kipeäksi? Kun esimiestä ei voi lähestyä käheällä äänellä tai pää jo puoliksi kainalossa, auttaako päätöksenteossa tieto, että kyseisessä vaiheessa taudin leviämisriksi on usein suurimmillaan ja senkin vuoksi olisi tärkeää lähteä lepäämään?

Itsestä huolen pitäminen on myös tulemista tietoisemmaksi omien valintojen taustalla vaikuttavista tekijöistä. Oman työkunnon arviointiin voi herkästi vaikuttaa vähättelevästi, jos kuulee nuhaisen ja aivastelevan työkaverin paiskivan töitä viereisessä huoneessa. On tyypillistä ja ymmärrettävää kokea syyllisyyttä siitä, että työt jäävät tekemättä tai että ne siirtyvät poissa ollessa muiden harteille. Toisaalta voi myös ahdistaa, että työt kasautuvat ja löytyvät sitten töihin palatessa vuorena edestä. Entä epävarmuuden tunteet siitä, millaisen kuvan antaa itsestään ja elämäntavoistaan, jos muut kuulevat potevan flunssaa. Vielä näitäkin vaikuttimia syvemmällä voi olla kamppailua siitä, olenko hyvä tai riitänkö, jos jättäydyn lepäämään kesken kiireisen viikon. Miltä minusta tuntuu pysähtyä, kun pyörät ympärillä pyörivät. Sallinko, että lepo on lääkettä myös minulle. Onko minun vaikea arvostaa itseäni kipeänä, lepoa tarvitsevana, hieman heikompana.

Flunssan sairastaminen, jos mikä, on inhimillistä, ja silti joskus yllättävänkin vaikeaa hyväksyä. Epäilen olevani ainut, jolle on helpompaa kannustaa työkaveria kuuntelemaan omaa oloaan kuin itse toimia tämän viisaan periaatteen mukaan. Viime aikoina olen pohtinut, miten näin toimimalla vaikutan muihin tai jopa laajemmin työpaikkani ilmapiiriin ja kulttuuriin. Kuinka tehottomiksi mahtavat työkaverille osoitetut kannustavat sanani käydä, jos seuraavalla viikolla itse niiskutan nenä punaisena viikkopalaverissa! Ja toisaalta miten paljon vastaanottavaisempi olen itse ollut neuvoille niiltä työkavereilta, joiden muistan joskus itsekin hoitaneen flunssaansa levolla.

Kun siis seuraavan kerran olen valinnan edessä, lähdenkö kesken työpäivän kotiin tuntiessani kiristystä kurkussa tai heikkoa oloa koko kehossa, voisinko muistaa, että pitämällä siinä hetkessä huolta itsestäni pidän huolta myös levon sallivasta ja terveyttä arvostavasta kulttuurista työpaikallani. Kun työkaveri tulee vastaan kalpeana ja tunnustelee arastellen, mitä jos hän lähtisi kotiin sairastamaan, voisinko katsoa toista lempeästi ja todeta vailla epävarmuutta, että lepo on oikea päätös ja hommat kyllä hoituvat. Tilanteita ja työtehtäviä on lukuisia, vastuun määrä vaihtelee, ja kuitenkin terveys on aina yhtä arvokas tilanteesta riippumatta. Pidetäänhän siis itsestämme ja toisistamme huolta – myös kipeänä.

Noora

 

Kuva: Elli Jaanisalo

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply