hetket Kohtaaminen pidän huolta

Jos ei olisikaan kiire?

23/08/2018

Vauhditan askeleitani kulkiessani kaupungilla. On kiire, pitää ehtiä, pitää muistaa. Naamani nyrpistyy kurtulle samalla, kun ajatukseni poukkoilevat sekä aikaisemmissa tekemättä jääneissä asioissa että tulevaisuuden pitkissä tehtävälistoissa. Risteyksessä meinaan törmätä kulman takaa eteeni ilmestyneeseen ihmiseen. Pahoittelen ja jatkan matkaa uppoutuen takaisin siihen, missä ja mitä piti jo olla. Saavun päämäärääni ja havahdun: en muista lähes mitään matkasta, jonka juuri kävelin.

Tiedän, että kiire ja siihen liittyvä stressi tekevät minulle pitkään jatkuessaan monella tapaa huonoa. Olen liiankin tietoinen siitä, kuinka kiire nostaa riskiä sairastua diabetekseen, saada sydänkohtaus tai jopa syöpä. Ja tottakai ymmärrän, että kiireen myötä tiuskin ja ärhentelen enemmän, mikä kirentää ilmapiiriä niin kotona kuin muissa tapaamisissa. Viime aikoina olen tullut tietoiseksi vielä kolmannesta ulottuvuudesta, johon kiireelläni on vaikutusta: kiireeni sijaiskärsijöiksi joutuvat läheisten ihmisten lisäksi myös kaikki he, joiden ohi pyyhällän. He, joiden kohdalle olisin voinut mahdollisesti pysähtyä.

Daniel Golemanin kirjassa Sosiaalinen äly kerrotaan Princetonin yliopiston teologian opiskelijoille tehdystä kokeesta, jossa kokelaiden tuli valmistella lyhyt harjoitussaarna. Opiskelijat eivät tienneet ottavansa todellisuudessa osaa kokeeseen, joka mittasi lähimmäisenrakkautta ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Puolet neljästäkymmenestä kokeeseen osallistuneesta opiskelijasta valmisteli saarnan Laupias samarialainen -vertauksesta, joka kertoo auttamisesta ja lähimmäisenrakkaudesta. Lopuille oli valittu satunnaisesti muita aiheita. Tutkimusasetelmassa saarnaa valmistelleet opiskelijat siirtyivät yksitellen valmistelutilasta toiseen tilaan kohdaten matkalla portin pielessä tuskaisen oloisen miehen. Reilu puolet opiskelijoista käveli miehen ohi kiinnittämättä häneen mitään huomiota, ja hieman alle puolet sen sijaan pysähtyivät tarjoamaan apua. Yllättäen pysähtymiseen ei vaikuttanut se, mistä teemasta opiskelijat olivat juuri valmistelleet saarnaa, vaan ainut kokeen perusteella vaikuttanut tekijä oli aika. He, jotka uskoivat myöhästyvänsä saarnavuorostaan, pyyhälsivät pääsääntöisesti kiireellä ohi, ja he, joilla oli mielestään runsaasti aikaa, pysähtyivät. Goleman kirjoittaa siitä, kuinka empatiamme toista kohtaan on korkeimmillaan silloin, kun meillä on mahdollisuus antaa toiselle ihmiselle aikaamme. Jotta voisimme ottaa toisen ihmisen huomioon, tulisi ensin nousta kiireen aiheuttamasta “urbaanista transsista” takaisin nykyhetkeen.

Aihetta pohtiessani annan ajatuksen kulkea vielä pidemmälle. Avuliaisuus on paitsi piirre ja tietynlaista käyttäytymistä myös tunnetaito, joka tutkitusti lisää ihmisen onnellisuuden ja mielihyvän kokemusta. Jos pidän huolta siitä, etteivät päivät täyty minuutilleen, vaan tilaa jää myös rauhallisille askelille, hitaasti käyskennellen paikasta toiseen siirtymiselle ja näiden myötä ympärillä olevan huomioimiselle, pidän silloin huolta myös hänestä, joka matkan varrella saattaa kaivata apua – tai ehkä vain ystävällistä katsetta, lempeää elettä. Sen lisäksi pidän huolta siitä, millaista oloa nuo pienet toisen huomioimisen hetket voivat saada myös minussa aikaan.

Ajaessani kaikessa rauhassa kotia kohti huomaan autosta jalkakäytävällä makaavan nallen ja jonkin matkan päässä nallesta poispäin kävelevän naisen vaunujen kanssa. Pysäytän auton tien viereen ja kipaisen hakemaan nallen. Seuraavaksi ajan jo kulman taakse kadonneen parivaljakon luokse ja kysyn, mahtoiko nalle pudota heiltä. Tyttö tarraa nalleensa ilahtuen, ja nainen kiittää hymyssä suin. Jatkan matkaa miettien, että kyllä vaan, tätä lisää.

 

Elli

Kuva: Kaisa Härkönen

 

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply