Ystävä tuli suuren surun kanssa kylään. Katsoimme toisiamme silmiin, itkimme, haimme heiveröisiä toivon hippusia – ja sitten söimme lounasta puhuen jostain aivain muusta. Kun ystäväni lähti, jäin kovasti miettimään tapaamistamme. Tunsin vahvasti olevani jonkin merkittävän äärellä. Olin etukäteen suunnitellut meneväni loppupäiväksi kirjastoon opiskelemaan, mutta koska tuossa hetkessä oli mahdollista valita, päätinkin jäädä kotiin. Jos jostain voin oppia, niin tästä hetkestä, ajattelin. Tuohon tärkeään hetkeen pysähtyminen ja sen jälkeen minussa heränneiden ajatusten ja tunteiden tutkiminen tuntui oleelliselta: hieman yllättäen löysin itseni…
Tänä syksynä mielessäni on tapahtunut jotain toisenlaista: siellä on ollut tilaa. Tilaa omille ajatuksille ja kokemuksille, ihmettelylle ja uteliaisuudelle, muistoille ja juuri nyt tapahtuvalle. Mieleeni on kuin pompsahdellut asioita, ja tämä pompsahtelu on rikastuttanut arkeani valtavasti. Puhuttelevinta on ollut hyvin arkisten ja näennäisesti pienten…
